Kirjailijat

Photo Sacha
© Editions Gallimard

Anne Wiazemsky

Anne Wiazemsky on Nobel-kirjailija François Mauriacin tyttärentytär.

Hän aloitti elokuvauransa  kahdeksantoistavuotiaana Robert Bressonin elokuvassa Au hazard  Balthazar, josta hän kertoo suomeksikin ilmestyneessä kirjassaan ( Jeune fille) Nuori tyttö (2010). Sittemmin hän on esiintynyt  mm. Pasolinin, Godarin, Ferrerin ja Tannerin  elokuvissa. Anne Wiazemsky on ohjannut myös dokumenttielokuvia.

Kirjallisen uransa hän aloitti vuonna 1985 kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana ja tähän mennessä hän  on julkaissut 13 romaania.  Monet niistä ammentavat omasta, perheen ja suvun elämästä. (Hymne à l’amour), Hymni rakkaudelle (1998) käsittelee vanhempien suhteen nurjaa puolta, ja sen Wiazemsky kirjoitti pian  äitinsä kuoleman jälkeen. Berliinin lapseni kertoo hänen vanhempiensa rakkaustarinasta hävitetyssä Berliinissä toisen maailmansodan loputtua. Kirja sisältää autenttista kirjeenvaihtoa, mutta Wiazemsky nimeää kirjansa romaaniksi, sillä  kirja alkoi elää omaa elämäänsä.

Äidin ja tyttären suhde askarruttaa. Naisen halu päättää omasta elämästään on tärkeä teema. Joistakin asioista täytyy kirjoittaa, mutta vasta sitten kun voi, sitten kun niiden aika tulee.

2013 on ilmestynyt suomeksi Berliinin lapseni.

Françoise Dolto (1908-1988)

oli  ranskalainen lastenlääkäri ja psykoanalyytikko, jonka koko Ranska tuntee radio-ja  televisio-ohjelmien ansiosta. Hänen kirjojaan on käännetty useille kielille ja myyty miljoonia kappaleita.

Lacanin rinnalla opettanut Dolto ei ollut ensisijaisesti teoreetikko, vaan hän näki tehtäväkseen puhua ja kirjoittaa kaikille lasten kanssa tekemisissä oleville siitä, mitä hän oli lasten psykoanalyytikkona oivaltanut.

Kirjoittaessaan evankeliumeista Dolto asettui alttiiksi sekä toisten psykoanalyytikkojen että teologien kritiikille, sillä vallitsevan käsityksen mukaan uskontoa ei pitänyt sekoittaa psykoanalyysiin, ja teologit taas tietävät parhaiten, miten Jumalan sanaa tulkitaan – aivan niin kuin Jeesuksen aikana.

Dolto on tunnettu myös kasvatusfilosofina ja yhteiskuntaa kriittisesti arvioivana ajattelijana. Vaikka hänet torjuttiin yliopistopiireissä, hänen yhteiskunnallinen vaikutuksensa lapsen asemaan on ollut Ranskassa kiistaton. Monet ovat innostuneet hänen rohkeasta esimerkistään, ja ryhtyneet - kukin omalla alallaan, omassa työssään - toimimaan lapsen aseman parantamiseksi. Näitä Dolton perillisiksi tunnustautuvia on muuallakin kuin Ranskassa.

Dolton kehittämä Maison Verte on lapsille ja huoltajille tarkoitettu avoin konsultaatiokeskus  ja tapaamispaikka, jollaisia Ranskassa oli (2008) jo 850 ja niitä on myös muissa maissa. Niihin saa mennä anonyymisti aikaa tilaamatta niin usein kuin haluaa ja tarve vaatii. Henkilökunta koostui alussa lähinnä psykoanalyytikoista ja tai psykoanalyyttisesti orientoituneista psykologeista. Tarkoitus on luoda tilaisuus päästä puhumaan asioista silloin kun ne vielä ovat pieniä ja ennen kaikkea heti kun tarvetta on. Psyykkisten häiriöiden ennaltaehkäisy oli Doltolle tärkeä tavoite. 

Freudista ja Lacanista poiketen Dolto katsoi subjektin tietoisuuden heräävän ennen syntymää, jo hedelmöitymistyshetkellä. Siksi ei ollut yhdentekevää, mitä tapahtuu odotusaikana. Dolto oli niin ikään vakuuttunut jo vastasyntyneen kyvystä ymmärtää ihmisen merkityksellistä puhetta. Siksi hän myös puhui vastasyntyneille "niin kuin asiat ovat".                                 

Vankka usko vauvojen kykyyn ymmärtää puhetta perustui Dolton neljänkymmenen vuoden kokemukseen 0-3 -vuotiaiden vaikeasti häiriintyneiden lastenkotilasten vastaanottoon Trousseaun sairaalassa Pariisissa.            

Andrée Ruffo

on toiminut lastentuomarina quebeciläisessä lastentuomioistuimessa.Hän on yksi Dolton esimerkistä innoituksen saanut. Ruffo ryhtyi lasten puolesta julkiseen taisteluun systeemiä vastaan  joka "määrärahojen puutteessa" ei vastannut velvoitteistaan.  Hänet vapautettiin virastaan, mutta hän perusti vuonna 1994 tohtori Bernard Koucherin kanssa Lasten oikeuksien järjestön nimeltä Bureau international des droits des enfants.

Didier Dumas

on doltolaiseksi tunnustautunut ranskalainen psykoanalyytikko, joka käsittelee lapsen terveen psyykkisen kehityksen ydinkysymyksiä vanhempien, erityisesti isän merkityksen kannalta, hyödyntäen pohdiskelussaan myös neurotieteitä, sosiologiaa ja mytologiaa. 

Dumas tarttui Dolton esille nostamaan ylisukupolviseen siirtymiseen ja hän oli ensimmäisiä, jotka ovat tästä aiheesta kirjoittaneet Ranskassa (1985). Ylisukupolviseen liittyy vääjäämättä myös kysymys isän asemasta lapsen elämässä.

Dumas kertoo olleensa psykoanalyysissä 11 vuotta ja viid.en eri psykoanalyytikon kanssa, mutta selvisi omien sanojensa mukaan vasta sitten kun oli uransa alussa työskennellyt kymmemen vuotta psykoottisten lasten parissa.

Kokemuksensa perusteella Dumas ymmärsi jotain siitä, miten lapsi sisäistää seksuaalisuuden ja kuoleman, jotka huonosti selitettyinä ja siirrettyinä, vääristyneinä tai vaiettuina usein löytyvät häiriintyneen lapsen taustalta. Mutta ensin pitää tietysti olla joku, joka ymmärtää, mitä psykoottinen lapsi yrittää sanoa puheillaan ja käytöksellään.

Jos me haluamme kehittyä ajattelussamme, tietämättömyydessämme ja lasten kannalta arveluttavissa käytännöissämme, meidän on pidettävä lapsia opettajinamme. Samoin kuin Dolto, Dumas sanoo, että lapset ovat hänelle kaiken opettaneet-

Dumas on kirjoittanut myös  miehen seksuaalisuudesta, La Sexualité masculine ja nuorten seksuaalisuudesta, La sexualité des ados racontée par eux-mêmes.

Willy Barral

Barral, jonka kirjan Lapsen ruumis puhuu vanhempiensa historiasta taustalla on Dolton tiedostamaton ruumiinkuva -teoria, lähtee  siitä, että oireileva tai sairastunut lapsi on herättäjä, vanhempien pysäyttäjä. Jos vanhemmat suostuvat löytöretkelle menneisyyteen, se voi katkaista ylisukupolvisen trauman siirtämisen lapselle. Tähän oman osuuden tekemiseen sukupolvien ketjussa Barral pyrkii houkuttamaan, suorastaan velvoittamaan, mutta lempeästi.

Willy Barral oli organisoimassa ensimmäistä Dolto-seminaaria Unescon tiloissa Pariisissa vuonna 1999 teemana  tiedostamaton ruumiinkuva. Tästä seminaarista Barral toimitti kirjan Françoise Dolto, C'est la parole  qui fait vivre - une théorie  corporelle du langage (1999). (Puhe on se joka pitää elossa - kielen ruumiillinen teoria, ei suom).

Hän on myös omalta osaltaan vienyt maailmalle Dolton kehittämää Maison Verte -keskusta, jonka keskeinen toimintaperiaate on, että lasta on kunnioitettava subjektina hänen elämänsä alusta lähtien, samoin kuin heidän vanhempiaan, jotka tulevat keskukseen tullakseen kuulluiksi.

Nina Canault

on ranskalainen tiedetoimittaja ja filosofi, joka on kirjoittanut lukuisia artikkeleja eri tieteenalojen tutkimuksista ja niiden vaikutuksista nykyajatteluun.

Anne Ancelin Schützenberger (1917-)

on kansainvälisesti tunnettu psykologi, psykoterapeutti, ryhmäanalyytikko, psykodraamaohjaaja ja -kouluttaja ja Nizzan yliopiston professori emerita. Hän on kouluttanut psykodraamaohjaajia ei puolilla maailmaa, myös Suomessa.

Hänen laajasta kirjallisesta tuotannostaan on suomeksi käännetty toistaiseksi vain

Psykogenalogia. Suvun menneistä haavoista paraneminen ja itsensä löytäminen, Eveil, 2011 (Psychogénéalogie. Guérir les blessures familiales et se retrouver soi, Paris, Payot, 2007)

Varsinainen läpimurto oli 1993 ilmestynyt Aïe, mes aïeux! (Ai, esivanhempani! ei suomeksi). Se on käännetty englanniksi (The Ancestor Syndrome) ja muutamille muillekin kielille. Kirjan alaotsikkona on Ylisukupolviset siteet, perhesalaisuudet, syntymäpäivä-syndrooma, traumojen siirtäminen ja genosociogrammin käyttäminen.

Ancelin Schützenberger kirjoittaa yhä.